25. huhtikuuta 2014

Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen



Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni – Kuinka aids saapui Suomeen
Ulkoasu: Eija Kuusela
Siltala 2014
228 s.

Arvostelukappale.


1900-luvun alussa Kamerunissa simpanssista ihmiseen tarttuu petollisesti elossa pysyttelevä, hitaasti kantajansa sairastuttava ja suhteellisen tehokkaasti leviävä immuunikatoa aiheuttava virus. Kuluu vuosikymmeniä, ja virus sekä sen aiheuttama tauti leviävät vähitellen yhä laajemmalle. Lopulta voidaan jo puhua epidemiasta, jonka syyt ja seuraukset ovat vielä monilta osin tuntemattomia. 1980-luvun alussa tauti kyetään paikantamaan etenkin tiettyyn ihmisryhmään: paljon matkusteleviin ja seksuaalisesti aktiivisiin, Yhdysvaltojen suurten kaupunkien homomiehiin. Hiv on tullut jäädäkseen, ja pian on selvää, että se voi tarttua kehen tahansa.

Suomessa tilannetta tarkkailtiin aktiivisesti ja ihotautilääkäri Sirkka-Liisa Valle perusti keväällä 1983 tutkimusryhmän tekemään kartoitusta vapaaehtoisten homomiesten keskuudessa. Ideana oli tutkia tilannetta jo ennen ensimmäistä kotimaista tartuntaa. Työ eteni yhteistyössä Helsingin kaupungin sukupuolitautipoliklinikan ja Setan kanssa ja tutkimukseen halukkaita miehiä löytyi helposti. Lopulta löytyi myös hi-virus. Kesäkuussa 1983 todettiin ensimmäinen tartunta Suomessa.

Hanna Nikkasen ja Antti Järven kirjoittama Karanteeni on katsaus aidsin historiaan Suomessa. Se tekee katsauksen hi-viruksen tunnetun historian kautta kotimaan tapahtumiin 1980-luvun alusta näihin päiviin. Kirja on rakenteeltaan pääosin kronologinen, ja se etenee sujuvasti. Selkeästi nimetyt luvut jakavat tekstin hiv:n ja aidsin yleiseen historiaan, julkisiin tapahtumiin ja keskusteluun ennen kaikkea Suomessa sekä yksityisiin kokemuksiin, joita on saatu haastatteluja tekemällä. Kirjassa on myös viittauksia populaarikulttuuriin. Kaiken kaikkiaan kokonaisuus on tasapainoinen ja lukijaystävällinen, vaikka aihe on surullinen.

Hiv ja aids ovat ilmiöitä, jotka ovat aiheuttaneet valtavasti tunnekuohua, yhteiskunnallista polemiikkia ja henkilökohtaisia tragedioita. Karanteenissa korostuu se, että on tärkeää tarkastella aidsia monesta näkökulmasta, monien lasien läpi. Siinä teos myös onnistuu.

Hi-virus ja sen aiheuttama sairaus leimasivat pitkään voimakkaasti marginaaliryhmiä: homoseksuaaleja, prostituoituja ja suonensisäisten huumeiden käyttäjiä. Tauti yhdistettiin sekä julkisessa keskustelussa että yksityisemmin tavalla tai toisella "tuomittaviin" elämäntapoihin. Kyse oli häpeästä, käytösnormien rikkomisesta ja seksuaalisuuden eri muodoista, kaiken kaikkiaan asioista, joiden esiinnousu sellaisenaankin aiheutti hämmennystä ja pelkoa, jopa inhoa.

Sairastuneiden rooli oli vaikea. Moni ei kertonut läheisilleen tartunnasta, tai jos kertoi, vain yhdelle, esimerkiksi kumppanille, puolisolle tai ystävälle. Karanteenissa nousevat esiin sekä sairastuneiden itsensä että läheisten tukihenkilöiden kohtaamat haasteet ja väsymys. Suomeen perustettiin AIDS-tukikeskus ja sairastuneiden oma yhdistys Positiiviset ry, joista oli tukea ja apua monelle. Tutkimustyö jatkui myös aktiivisena.

Ilmiö laajeni ja tietoisuus kasvoi, joskin paikoin varsin hitaasti. Hoitohenkilökuntakin suhtautui tautiin pitkään epäillen ja esimerkiksi suojavarustus potilasta hoidettaessa saattoi olla suorastaan massiivinen. Hiv-positiiviset ja aidsiin sairastuneet hoidettiin keskitetysti Auroran sairaalassa Helsingissä ja sinne muodostuikin oma maailmansa, henkilökunnan ja potilaiden yhteisö, nelososasto.

Karanteeni kertoo koskettavasti aidsiin sairastuneiden ihmisten kohtaloista, surusta ja peloista. Hoitajat saattoivat osallistua potilaidensa hautajaisiin ja tukihenkilö kulki vierellä loppuun saakka. Monen sairastuneen taakkana kulki kuitenkin kuolemaan asti peittely ja vaikeneminen joko omasta valinnasta tai muiden tuomiosta johtuen.

Kirja tuntuu paikoin pitkältä ja ansiokkaalta lehtiartikkelilta. Se on kirjoitettu lukijaa ajatellen mutta käsittelemäänsä aihepiiriä ja kuvaamiaan ihmisiä kunnioittaen. Rakenne ja kieli toimivat, uusia näkökulmia ja ääniä tuodaan huolellisesti esiin niin, että kokonaisuus kasvaa hallitusti yhä laajemmaksi ja kattavammaksi.

Karanteeni ei nimestään huolimatta eristä ketään tai mitään, vaan päin vastoin avaa mahdollisuuden nähdä sisälle ilmiöön, joka yhtäältä pelottaa ja ahdistaa, mutta jossa on toisaalta myös voimakkaan stigman jälkeen toivoa. Nykyaikaiset lääkkeet parantavat hiv-positiivisten ihmisten elämänlaatua valtavasti ja sairauden kanssa voi elää hyvinkin vuosikymmeniä. Yksi kirjan kiinnostavimpia haastatteluja olikin erään eläkeläisnaisen kertomus, johon kiteytyy aihepiiri, joka lienee melko suuri tabu Suomessa: hiv-positiiviset vanhukset. Kun viruksen kanssa on mahdollista elää pitkään ja vanheta, kuinka tämä osataan ottaa huomioon vanhustyössä?

Suomessa todetaan alle 200 uutta hiv-tartuntaa vuodessa. Määrä on pysynyt pitkään vakaana, mutta on loivassa kasvussa. Noin 530 henkilöä on kuollut Suomessa aidsiin. Hoito on hyvää ja tutkimus laadukasta. Edelleenkään kaikki eivät silti voi tai halua kertoa tartunnastaan. Viruksen aiheuttama leima on raskas kantaa, vaikka pahimmat ylilyönnit julkisessa keskustelussa ja asenteissa ovat toivottavasti jo historiaa. Onneksi tukea ja tietoa on saatavilla.

Globaalissa mittakaavassa hiv ja aids ovat kaikkea muuta kuin hallinnassa. Mutta se on jo toinen tarina.

23. huhtikuuta 2014

Clarice Lispector: Passio



Clarice Lispector: Passio. Rakkaus G. H:n mukaan
Suomentaja: Tarja Härkönen
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2014
206 s.
A Paixão Segundo G. H. (1964)


Arvostelukappale.


Brasilialainen kuvanveistäjä, varakas ja omavaltainen nainen, tekee eräänä päivänä jotain tavallisesta poikkeavaa. Hän päättää siivota edellisenä päivänä pois muuttaneen kotiapulaisensa huoneen, tarttua moppiin, mikä ei missään määrin ole hänelle ominaista. Hän odottaa löytävänsä sotkun, mutta yllättyy. Huone on tyhjä ja siisti. Vain seinällä on piirros. Ja vaatekaapista pujahtaa esiin torakka.

Nainen paiskaa oven kiinni ja torakka jää sen väliin puoliksi liiskaantuneena. Siitä alkaa erikoinen ja osin absurdi matka naisen sisimpään ja ihmisyyden ytimeen. Lopulta mikään ei ole varmaa.

Clarice Lispector oli laajasti julkaissut brasilialainen kirjailija, jonka nimi ei tuotannon koosta huolimatta ole kovin tunnettu. Hän oli minullekin uusi tuttavuus, mutta vastikään suomennetun Passion kuvaus kuulosti niin kiehtovalta, että kirjaan oli pakko tarttua. Nainen tappaa torakan ja joutuu keskelle identiteettikriisiä – mitä hittoa? Vähemmästäkin sitä kiinnostuu.

Passio on haastava ja lukijaa kiusaava kirja. Lispector kirjoittaa kuin vimmattu ja hänen lauseensa ovat kirkkaita ja kulmikkaita, osa sellaisenaan kuin runoja tai filosofisia ajatuskatkelmia. Hän toistaa, kiertää ja vihjailee, antaa hieman ja ottaa sen sitten pois.

Kertojana on kuvanveistäjänainen, G.H., joka on juuri luopunut sekä rakastajasta että kotiapulaisesta. Hän on hyväosainen ja varakas, paljon saanut ja samalla yhä vaativa. Mitä pidemmälle oven väliin liiskaantuneen torakan kärsimys etenee, sitä suuremmin G.H. kyseenalaistaa itsensä, elämänvalintansa ja identiteettinsä. Ja se panee lukijan koville.

Passio on mitä suurimmissa määrin vaativaa kirjallisuutta. Se pureutuu syvälle ja lähestyy aihepiiriään sisältä päin. Kuvailua tai ulkopuolista tarkkailua ei juurikaan ole, vaan lukija päätyy katselemaan kirjan tapahtumia – ja tapahtumattomuutta – sisältäpäin, G.H:n silmin ja korvin.

Jossain määrin teos on pelottava. Se ei anna armoa, ei hiljennä vauhtia, ei pureskele ja selitä valmiiksi. Lukija on täysin yksin tekstin edessä ja joutuu kamppailemaan sivu sivulta ymmärtääkseen ja päästäkseen sinuiksi kerrotun kanssa. Lispector ei ole armelias, hän ei kirjoita lukijaa ajatellen tai sanottavaansa silotellen. Kaikki sanottava on suoraan tekstissä ja teksti on vaikeaa. Kirjan haluaa sekä hylätä että lukea vielä hieman. Joko seuraavassa luvussa ymmärrän enemmän?

Passio käsittelee sekä ihmisen olemassaoloa, identiteettiä ja persoonaa että yhteiskuntaa, jossa elämme. Pois lähteneen kotiapulaisen kautta tuodaan esiin brasilialaisen yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta ja sen kauas ulottuvia juuria. Siihen samaistuminen on vaikeaa, vaikka koko ajan ymmärtää, kuinka keskeisissä aihealueissa liikutaan. Nämä koskevat meitä kaikkia.

Tämä kirja on haastava, mielenkiintoinen, vaikea ja salaperäinen. Ei kepeäksi kesäluettavaksi, ei rentoutukseen. Mutta haasteeksi ja arvoitukseksi, ehdottomasti.

____

Etenen Passion myötä kirjallisessa maailmanvalloituksessani Brasiliaan.

22. huhtikuuta 2014

¡Hola! español -haasteen koonti



Tarukirja-blogin Margit käynnisti vuosi sitten mainion ¡Hola! español -haasteen, jonka tarkoituksena oli lukea espanjankielisen maailman kirjallisuutta. Haaste on päättymässä huomenna 23.4. ja on aika esittää kooste lukemisista.

Luin yhteensä neljä alun perin espanjankielistä kirjaa. Yksi kirjoista oli haasteen sääntöjen mukaisesti peräisin Espanjasta, loput kolme olivat eteläamerikkalaisia. Kävin Kolumbiassa, Uruguayssa ja Chilessä.

Haasteen ensimmäinen kirja oli kolumbialaisen Álvaro Mutisin kahden pienoisromaanin tai novellin kokoelma Araucaímain kartano / Lecumberrin päiväkirja (1973 & 1960, suom. 2000). Lukukokemus jäi köykäiseksi, enkä ihan tajunnut kertomusten tarkoitusta.

Heti perään luin Carlos María Domínguezin Paperitalon (2002, suom. 2006), joka oli sentään parempi, muttei edelleenkään erityisen sykäyttävä. Nopealukuinen kirja joka tapauksessa, vei elämästäni tunnin ja katosi sitten lukuhistorian hämärään.

Onneksi kolmas haasteen kirja oli jo suorastaan hyvä. Espanjalaisen Eduardo Mendozan Tulvan vuosi (1992, suom. 1999) vei Espanjan sisällissodan jälkeiseen aikaan syrjäseuduille pohtimaan rakkautta, uskoa ja yhteiskuntaa. Tässäkin kirjassa on haasteensa, enkä luultavasti tavoittanut siitä aivan kaikkia tasoja, mutta lukukokemus oli huomattavasti kahta edellistä parempi.

Neljänneksi ja viimeiseksi kirjaksi tässä haasteessa jäi pieni jalokivi, chileläisen Luis Sepúlvedan Maailman lopun maailma (1989, suom. 1997). Valaanpyynti, julma meri ja luonnonsuojelu yhdistyvät tässä hienossa, hiotussa kertomuksessa, jota suosittelen kaukokaipuuseen.


Tämä lukuhaaste oli kiinnostava ja tuntui oikeasti haasteelta: sopivaa luettavaa ei suoranaisesti pudonnut syliin, vaan sen löytämiseksi sai nähdä hieman vaivaakin. Paljon jäi lukematta ja tavoitteeni olivat suureellisemmat, mutta näinkin on hyvä. Luen parhaillaan viime viikolla kuolleen Gabriel García Márquezin Patriarkan syksyä, joka ei valitettavasti ehtinyt mukaan tähän haasteeseen, mutta on sen sijaan osa kirjabloggaajien yhteistä GGM-haastetta, jonka tarkoituksena on kunnioittaa kirjailijan elämää ja teoksia. Toistaiseksi kirja on ollut mielenkiintoinen ja haastava. Siitä lisää sitten aikanaan.

Kiitos Margitille hyvästä haasteesta! Tästä on hyvä jatkaa espanjankielisen kulttuurialueen kirjallisuuteen tutustumista.

21. huhtikuuta 2014

Vuosi kuvina – Huhtikuu 2014

Kevät on tullut ja alkanut helliä meitä ihan kunnolla. Pääsiäinen on sujunut kotona oleskellessa, ulkoillessa, lukiessa ja ruokaa laittaessa. Ei mitään kiirettä minnekään eikä minkäänlaisia suorituspaineita – ihan mahtavaa olla vaan.

Vuosi kuvina haaste venyi huhtikuun osalta aika pitkälle, mutta tässä on nyt näkymiä pääsiäisviikonlopulta. Valoisaa, keväistä, kaikin puolin mahtavaa. (Helmikuu täällä, maaliskuu täällä.)




Saukonpaasi liplattaa vapaana, mutta veneitä ei vielä näy. Tuleekohan niitä edes juuri tänne? Villi haave on oma pikku botski, mutta se on oikeasti niin villi, ettei pitäisi edes ääneen sanoa...

Bonuksena kuvassa bloggaajan varjo sekä Tallinnan laiva.




Rakennustyömaa etenee ja kasat pienenevät (tai vaihtavat paikkaa). Lauttasaaren puolellakin on jotain saatu valmiiksi, sillä aiemmin näkynyt nostokurki on poissa. Tuli kyllä mieleen, olisiko pitänyt valita jokin sellainen kuvauskohde, jossa näkyy vaikkapa kasvillisuutta. Toisaalta tätä minun kotiseutuni näkymät ovat, ja täällä vuoteni kuluu.




Tämä alue ei taida ihan hetkessä muuttaa muotoaan. Toisaalta satama-alueessa on omanlaistaan viehätystä ja se palvelee tarkoitustaan sellaisenaankin. Mutta katsotaan, katsotaan... Tallinnan laivoja menee näiltä nurkilta lähes koko ajan, ja niiden kääntyilyä satama-altaassa on kiinnostavaa tarkkailla. Täytyy ottaa itseä niskasta kiinni ja hypätä joku päivä itsekin mukaan. Tämän helpommaksi ei Tallinnaan lähtö voi tulla.




Bonuskuvana lokkeja, Lauttasaaren silta ja purkutuomion saanut vesitorni.


En voi kuin todeta, että rakastan tätä aluetta ja Helsinkiä ylipäänsä. Eilen ja tänään olemme lenkkeilleet ja ulkoilleet Lauttasaaressa, ja auringon valaisemat merenrantakalliot, lintujen laulu lenkkipolulla, kauniit talot, idylliset kesämajat ja heräävä luonto sykäyttävät sydäntä suuresti.

Onni on asua täällä. Tervetuloa kylään!

20. huhtikuuta 2014

Keskinkertaista jännitystä – tuplana



Aktiiviset dekkarinahminta-aikani ovat jo kaukana takanapäin, ja innokkaimman ajanjakson jälkeen olen lukenut (ruotsalaisia) jännityskirjoja lähinnä satunnaisesti. Läckbergien lukemisen olen päättänyt lopettaa (luin viimeiseksi Majakanvartijan ja totesin, että tämä on nyt nähty), Ann Rosmanille annan ehkä vielä yhden mahdollisuuden, Mari Jungstedt on jätetty hyllyyn jo aikoja sitten. Nyt luin viikon sisään kaksi (2!) jännitysosaston tuotetta, joten tuntuu ihan soveliaalta vertailla niitä yhdessä tekstissä. Kumpikaan ei tosin ole ruotsalainen.

Ensinnäkin on todettava, että olen pettynyt. Itseeni.

Minusta on tullut tylsä ja liikaa vaativa lukija, sillä jännitystarinat – vetävätkään – eivät tunnu minusta oikeastaan miltään. Gillian Flynnin Kiltti tyttö oli jonkinasteinen hittituote viime kesänä, sitä mainostettiin massiivisesti ja monessa kirjablogissakin sitä käsiteltiin. Simon Lelicin Laitos ei ole samalla tavoin julkisuutta saanut kirja, mutta hyvin houkuttelevasti se on usein ollut kirjaston hyllyssä esiin nostettuna.

Kiltti tyttö kertoo eräästä avioliitosta, joka on pintapuolisesti tarkastellen puhdasta unelmaa ja sisältä sairasta silkkoa. Amy Dunne katoaa viidennen hääpäivänsä aamuna jälkiä jättämättä ja ymmällään oleva aviomies Nick joutuu ennennäkemättömän mediasirkuksen keskelle. Amy ja Nick ovat melko vastikään muuttaneet työttömyyden ja perhesyiden vuoksi New Yorkista missourilaiseen pikkukaupunkiin North Carthageen. Dunnen pariskunnan elämä ja avioliitto alkaa vähitellen aueta tarinan edetessä, ja lukijaa huijataan ja hämmennetään käänne käänteeltä. Lähes kaikki oletukset saavat kirjan aikana kyytiä. Jälkimaku on niljakas.

Laitos pyrkii lähitulevaisuuden dystooppiseen kuvaukseen. Lontoolainen hammaslääkäri ja aivan tavallinen kansalainen Arthur Priestley pidätetään työmatkallaan, kuulustellaan kovakouraisesti ja lähetetään tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan vankilamaiseen laitokseen muiden kaltaistensa kanssa. Arthurin vaimo Julia kääntyy epätoivoissaan liberaaliksi tiedetyn verkkolehden toimittajan Tom Clarken puoleen, jotta totuus Arthurin pidätyksestä saataisiin julki. Tom tarttuu juttuideaan ja lähtee Julian kanssa selvittämään, missä laitos sijaitsee ja miksi Arthur ja muut on sinne vangittu. Laitoksen johtaja Henry Graves kamppailee samaan aikaan ammattietiikan, henkilökohtaisten huolien ja johtoasemansa välissä.

Molemmissa lukemissani kirjoissa on paljon potentiaalia viihdytykseen ja miksei jännitykseenkin. Ainakin ne ovat arvoituksellisia ja lukijaa hämmentäviä tarinoita. Minä en vain kokenut tulleeni kovin hyvin viihdytetyksi. Kiltti tyttö oli näistä kahdesta vetävämpi lukukokemus, mutta jossain vaiheessa sekin alkoi jo tympiä. Kuvio kävi selväksi varsin nopeasti: älä usko mihinkään, jokin uusi käänne siirtää tarinan pian aivan uusille urille. Tässä vaiheessa yllätyksellisyys muuttui kyllästymiseksi. Toisaalta on todettava kirjan ainakin tarjonneen jännitystä ja vauhtia. Siitä plussaa.

Laitos taas on jännityskirjaksi monella tapaa ongelmallinen. Sen tarina on ensinnäkin todella tylsä. Idea on hyvä: yhä kontrolloivammaksi ja konservatiivisemmaksi muuttunut yhteiskunta kiristää otettaan kansalaisista yleisen turvallisuuden ja terrorismin vastustamisen nojalla, jolloin yksilö joutuu väistämättä systeemin hampaisiin. Mutta hyvä idea ei ole onnistunut rakentamaan hyvää kirjaa, valitettavasti. Tarina lilluu menemään eteenpäin, sen aikana on ainoastaan muutama hieman vauhdikkaampi kohtaus, keskitytään lähinnä kuvailemaan päähenkilöiden tuntemuksia ja katumusta ja arvoituskin tuntuu lässähtävän varsin nopeasti. Luin kirjan loppuun vain siksi, että halusin tietää, voiko todella olla niin, ettei minkäänlaista kliimaksia koeta. Ja niin se ikävä kyllä on.

Kiltissä tytössä on kieltämättä myös kehuja ansaitsevia puolia. Se on varsin kriittinen sekä mediaa että modernin länsimaisen yhteiskunnan tarjoamia elämän kehyksiä kohtaan. Media vaatii uhreja ja syyllisiä,  yhteiskunta ja ihmiset itse vaativat itseltään ja toisiltaan valtavia panostuksia "oikeanlaiseen" elämään. Kirja on myös tiukasti kiinni juuri tässä ajassa, sillä se kuvaa vuonna 2008 alkunsa saaneen finanssikriisin suuria vaikutuksia Yhdysvalloissa, tavallisten ihmisten elämässä. North Carthage on monin tavoin lähes aavekaupunki, ja osin näkisin Amyn ja Nickin aviokriisin saaneen jonkinlaisen sytytyslangan nimenomaan taloustilanteen aiheuttamien elämänmuutosten vuoksi. (Minkä lisäksi molemmat ovat toki päästään pehmeitä.)

Laitos taas on käytännössä puolitiehen jäänyt hyvän idean lattea toteutus. Sen esittämä tulevaisuuden visio on jossain määrin väsynyt, joskin kontrolliyhteiskunta on aina pelottava ajatus. Laitos ei kuitenkaan onnistu herättämään kovin kylmääviä, tai oikeastaan mitään, tunteita: on ihan sama, mitä henkilöille tapahtuu tai on tapahtumatta. Sääli. Aineksia olisi ollut paljoon.

En edes tiedä, mitä lähdin näiden kirjojen lukemisella hakemaan. Tai no tiedän: kevyttä viihdettä. Alan kuitenkin kallistua sen kannalle, että minun on jatkossa haettava viihteeni jostain muualta kuin jännityskirjallisuudesta, ainakin jos haluan sitä varmasti saada. Liian moni jännityskirjallisuuteen kuuluva asia lähinnä ärsyttää ja tympäisee. Joko jossain on vielä odottamassa jokin löytämätön aarre tai useampikin, tai sitten on vähitellen uskottava, että olen väärän genren parissa.

Kurt Wallander, ikävöin sinua.

____

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suomentaja: Terhi Kuusisto
WSOY 2013
447 s.
Gone Girl (2012)

Lainakirja.


Simon Lelic: Laitos
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2012
357 s.
The Facility (2011)

Kirjastosta.

____

Osallistun Laitoksella Hei me lusitaan! -lukuhaasteeseen. Molemmat kirjat kasvattavat myös Mikä minusta tulee isona? -haastetta, sillä Kiltti tyttö kuvaa (muun muassa) toimittajan ammattia ja Laitos taas avaa esimerkiksi vankilanjohtajan maailmaa.

19. huhtikuuta 2014

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta



Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Kansi: Satu Ketola
Siltala 2013
125 s.

Divariostos.


Kesällä 1938 Iida on jännittävän elämänvaiheen edessä. Hän on juuri valmistunut kansakoulunopettajaksi ja saanut työpaikan riittävän kaukaa lapsuudenkodista. Eräänä päivänä häntä puree kyy, ja matkalla apteekkiin hän törmää kauniskasvoiseen mieheen, Eliakseen, joka on jotain aivan muuta kuin kotipuolen rasittava Oskari.

Niin alkaa Iidan ensimmäinen vuosi opettajana, oman elämänsä herrana. Vaikka tunteet eivät hänen omiaan tunnu aina olevankaan.

Kymmeniä vuosia myöhemmin Iidan sisko Edla on jo vanha nainen ja odottaa kuolemaa. Edlalla on salaisuus, jota ei ole koskaan kertonut kellekään. Kun hänen elämäänsä osuu vahingossa nuori Viljami, suun lukot aukeavat, eikä tarinaa voi enää pysäyttää.

Kirkkaat päivä ja ilta on surumielinen ja haikea pienoisromaani. Se kertoo sisarus- ja perhesuhteista, nuoren aikuisen valinnoista, itsenäistymisen ja oman elämän alusta ja vähän tuhostakin. 1930-luvun lopun ajankuva on täyteläistä, ja etenkin sodan uhkan konkretisoituessa tunnelma on hyvin tiivis. Nykyhetken maailma on samaan tapaan eheä, kirkas ja hieman yksinäinen, kaikille.

Toisaalta kaiken, myös nykyajan, päällä on seepiansävyinen kalvo: kirjan sanoissa, kuvissa ja tunnelmissa on tietynlainen nostalgian ja jopa silottelun sävy. Ikään kuin filmi hieman hidastuisi, kuin säröt olisi leikattu pois ja jätetty se, mikä näyttää kaikkein kauneimmalta. Ja taustalla soi eteerisen kaunis akustinen singer-songwriter-kitarabiisi.

Kirjan tarina ei sinänsä ole kaunis, vaan siinä on surua ja pettymystä, niin menneessä kuin nykyhetkessäkin. Mutta nekin ovat omalla tavallaan sadunomaisia, sillä niin suuria sattumia ja suorastaan epäuskottavia käänteitä lukijalle tarjoillaan. Kyllähän minäkin haluan toisinaan uskoa itseäni suurempaan kohtaloon ja merkityksellisiin hetkiin, mutta realisti sisälläni ei anna lupaa heittäytyä. Ehkä siksi en päässyt tämän tarinan mukaan, vaan pyristelin vastaan.

Haluan kuitenkin kehua kokonaisuutta, sillä Kirkkaat päivä ja ilta on harkittu, hiottu ja taidolla koostettu teos. Siinä ei ole ylimääräisiä rönsyjä, vaan kerronta ja tarinankuljetus on tiivistä ja siksi hyvinkin nautittavaa. Jos antaa itsensä nauttia, eikä jää roikkumaan yksityiskohtiin tai pyristele kirjan tunnelmaa vastaan, kuten minä tein.

Tosin se on myönnettävä, että tarinan loppupuolella yksinäisen vanhuksen hiljaisten päivien kuvaus sai jotain märkää valumaan silmäkulmasta. Yksinäisyys ja monella tapaa erkanevat polut tekevät tästä kirjasta koskettavan ja ajatuksia herättävän.

____

Tätä kirjaa on luettu paljon. Tässä muutamia muiden ajatuksia: Kirjanurkkaus, Kirjan pauloissa, Luettua elämää, Ilselä, Amman lukuhetki, Kirjakaapin kummitus, Anna minun lukea enemmän, Luetut, lukemattomat, Morren maailma, Kirjainten virrassa, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä.      

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen (Sodan liepeillä).

17. huhtikuuta 2014

Hélène Grémillon: Uskottuni



Hélène Grémillon: Uskottuni
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Kansi: Owen Franken/CORBIS/SKOY
Otava 2012
268 s.
Le Confident (2010)

Kirjastosta.


On vuosi 1975 ja pariisilaisen kustannustoimittajan Camillen äiti on juuri kuollut auto-onnettomuudessa. Postissa saapuu surunvalitteluja, mutta erityisesti eräs paksu kirjekuori sisältöineen kiinnittää Camillen huomion. Lähettäjä, Louis, kirjoittaa kirjeessään eräästä Anniesta ja suhteestaan tähän 1930-luvulla. Kirjeitä tipahtelee kerran viikossa ja Camille on ymmällään: kuka on niiden kirjoittaja Louis ja miksi hän on ne kirjoittanut? Voiko kyse olla romaanikäsikirjoituksesta? Keitä kirjeiden kuvaamat ihmiset oikein ovat? Ja mitä tekemistä heillä on Camillen kanssa?

Louis on tuntenut Annien lähes koko ikänsä, ja vaikka he ovat ystäviä, tiet vievät aikuisuuden kynnyksellä eri suuntiin. Annie tutustuu lapsettomaan rikkaaseen M:n pariskuntaan ja tulee osaksi perhettä tiiviimmin kuin kukaan suunnitteli.

Taustalla hönkii 1930-luvun lopun poliittinen sekasorto. Ja sitten syttyy sota. Annie lähtee M:n pariskunnan kanssa Pariisiin ja myöhemmin Louis seuraa perässä ottaakseen selvää tilanteesta ja ehkä auttaakseen Annieta.

Tämän kaiken Camille saa vuosikymmenten jälkeen lukea kirjeistä, joista ymmärtää rivi riviltä hieman enemmän.

Uskottuni on vetävä, arvoituksellinen ja koskettavakin romaani, jonka kuvaamat ihmissuhteet ovat mutkikkaita ja pohjimmiltaan onnettomia. Se on nopealukuinen, muttei kevyt. Toisaalta aihepiiri voisi tehdä kirjasta ylidramaattisen, mutta siihenkään kirjailija ei ole sortunut, ellei sitten aivan viimeisillä sivuilla, jotka ehkä hieman latistivat omaa lukukokemustani.

Tarinassa on imua ja jännitettä, jotka kutittelevat lukijan mielikuvitusta ja moraalikäsityksiä. Kirjassa ei ole yhtään selkästi hyvää ihmistä, vaan jokaisessa henkilössä on pimeät puolensa – toisissa selkeämmät, toisissa piilotetummat. On vaikeaa, paikoin mahdotonta, ymmärtää kaikkia ratkaisuja, joita henkilöt tekevät. Vaikka tarinankäänteissä on dramaattisuutta, ne eivät tee kokonaisuudesta epäuskottavaa. Kaiketi meillä kaikilla on synkät salaisuutemme. Tai jos ei meillä itsellämme, jossakin suvussamme.

Toinen maailmansota ja Ranskan valloitus näkyvät kirjassa taustahälynä ja hivuttautuvana uhkana. Pariisi miehitetään, mutta Uskottuni pitää lukijan huomion ennen kaikkea kirjan henkilöissä. Sota tarjoaa taustan, tunnelman ja puitteet, muttei nouse keskeisimmäksi tekijäksi kokonaisuudessa. Tämän kirjan tarina on yksityisempi kuin sota, vaikka sodassa ollaan.

Ei tätä miksikään hyvän mielen kirjaksi voi sanoa, sen verran raskas kirjan tarina sisällöltään on. Toisaalta aineksia olisi voinut olla suurempiinkin tunnekuohuihin, kuin joita lopulta koin. Ehkä olen hieman kyyninen. Vaikka perhe- ja sukusalaisuudet minua aina kirjoissa kiehtovat, olen myös lukenut niitä aika paljon, eivätkä suru, petos ja valhe kykene enää kovin helposti minua hetkauttamaan.

Mutta kyllä tämä on hyvä. Eheä, kiinnostava, omaääninen. Sivut kääntyvät lähes itsestään.

Ja Pariisi – se saa lukijan pauloihinsa. Jälleen.

____

Uskottuni on ollut todella luettu kirja kirjablogeissa. Ajatuksia tarjolla muun muassa Hannalta, Lauralta, Aletheialta ja Lurulta.

Tämä on Pariisilaisen kevääni toinen kirja. Lisäksi kirja sopii Vive la France!- ja Ihminen sodassa -haasteisiin.

16. huhtikuuta 2014

Tärkeä kirjallinen kohtaaminen

Kirjakaapin kummitus Jonna haastoi minut kertomaan tärkeästä kirjallisesta kohtaamisesta elämässäni. Haasteen on ideoinut Opuscolo-blogin Valkoinen Kirahvi Lukuviikkoa varten, mutta onneksi joka viikko on lukuviikko, eikä haasteen idea vanhene, vaikka virallinen Lukuviikko on jo mennyt.

Haaste menee siis näin:

- Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä kohtaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan.
- Kirjoita Kohtaamisesta teksti blogiisi.
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.
- Haasta mukaan 3-5 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.



Minun erityisen tärkeä kirjallinen kohtaamiseni tapahtui joskus 1990-luvun lopulla teini-iän kuohuissa. Minulle rakas kirjekaveri A (mitähän hänellekin kuuluu, emme ole vuosiin kuulleet toisistamme) suositteli omaa lempikirjaansa, Anu Jaantilan kirjoittamaa Sannan ja Samin neliosaista tarinaa. Marssin kirjastoon ja etsin kirjat käsiini.

Ja heti ensimmäiseltä sivulta alkaen tuntui, kuin olisin tullut kotiin, kohdannut tuttuja vuosien takaa.

Sarja alkaa kirjalla Jenkkivuosi (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1979), joka kertoo helsinkiläisen lukiotytön Sannan vaihto-oppilasvuodesta Coldwaterin pikkukaupungissa Michiganissa. Hän tutustuu moneen kiinnostavaan ihmiseen, mutta aivan erityisen kiinnostava on ruskeasilmäinen chicanopoika Sam. Sarja jatkuu kirjoilla Dear Sanna (1980), Love, Sam (1983) ja huipentuu loppuosaan Sanna ja Sam – Forever? (1997). 

Jaantilan kirjoissa eletään 1970- ja 1980-lukujen vaihdetta. Sanna ja Sam tutustuvat lukioikäisinä, ja kirjoitettuaan ylioppilaaksi ja päästyään opiskelemaan musiikinopettajaksi Sibelius-akatemiaan Sanna lähtee uudelleen opiskeluvaihtoon Yhdysvaltoihin. Sannan perheellä on omat murheensa, ja myös Sam on rikkonaisesta perheestä ja joutuu kamppailemaan sekä etnisiä ennakkoluuloja että omia itsetunto-ongelmiaan vastaan päätyessään opiskelemaan psykologiaa. Sannan ja Samin ystävyys on vahvaa ja muuttuu rakkaudeksi ja parisuhteeksi vasta vähitellen. 

Nämä kirjat ovat yksinkertaisesti ihan parhautta. Teini-ikäinen minä rakastui niihin täysillä, ja vaikka ne kuvaavat aikaa ennen omaa syntymääni – käytännössä omien vanhempieni ikäluokan nuoruutta–, nuoruuden haasteissa, ihmissuhteissa ja omaan itseen tutustumisessa ei ole koskaan tuntunut olevan mitään vierasta. Sannan ja Samin tarinassa on monta kiinnostavaa elementtiä: nuoriso- ja popkulttuuria, kulttuurien ja rajojen ylittämistä, aikuistumista kahdessa eri maassa, itsenäistymistä ja ystävyyttä, opiskelua, tulevaisuuden suunnitelmia, mielialajuttujakin.

Pidin näistä kirjoista niin paljon, että sen lisäksi, että luin ne noin viisikymmentä kertaa (ja yleensä kaikki neljä putkeen), tutkiskelin myös intensiivisesti Yhdysvaltojen karttoja saadakseni selville, missä kaikkialla Sanna ja Sam kirjoissa matkustavat. Lisäksi hain tietoa bändeistä, joita he kuuntelevat ja tapahtumista, joista kirjoissa mainitaan. Ja se oli aikaa ennen internetiä, että ihan sai nähdä vaivaa. Ja oli sen arvoista!

Samaistumispintaa on vaikka kuinka. Ajattelin silloin nuorena tyttönä, että ehkä minäkin löydän vielä ulkomaalaisen miehen. Ja lähden ulkomaille opiskelemaan. Ja kuinka paljon kaikkea hienoa aikuisuus sitten tuokaan. 

Onhan se tuonutkin, vaikka mies on kyllä ihan vaan oman kylän poikia. Ja opiskelemaankin lähdin sitten ihan vain Tampereelle.

Mutta nämä kirjat – ne ovat minulle rakkaita aina.

____

Haastan mukaan:

15. huhtikuuta 2014

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä



Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä – Romaani rakkaudesta
Suomentaja: Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2014
214 s.
Egenmäktigt förfarande – en roman om kärlek (2013)

Arvostelukappale.


Ester Nilsson on runoilija ja esseisti (julkaissut kahdeksan tiivistä kirjasta), älykäs ja menestynyt nainen, jonka elämässä riittää haasteita ja mahdollisuuksia. Hänellä on järkevä parisuhde (mieheen, joka sekä antoi hänen olla rauhassa että tyydytti ruumiillisia ja henkisiä tarpeita) ja käytännöllinen elämänasenne (sanoutunut irti kalliista elämästä, syönyt halvalla, huolehtinut tarkasti ehkäisystä), joskin paikoin varsin korkealentoisia ajatuksia.

Kun Esteriä pyydetään pitämään esitelmä kohutusta nykytaiteilijasta Hugo Raskista, jokin muuttuu. Hän huomasi, että ihminen voi ikävöidä ihmistä jota ei ole koskaan tavannut muualla kuin mielikuvituksessaan. Kun Ester ja Hugo tapaavat esitelmätilaisuudessa, Ester rakastuu. Alkaa kiihkeä ja perinpohjin onneton rakkaustarina, jollaista ei ennen ole nähty – paitsi ehkä toistuvasti ja ikuisesti ihmislajin historiassa.

Entä onko Omavaltaista menettelyä kirja, jonka on lukenut jo tuhat kertaa? Ei missään määrin.

Sen sijaan kirja on terävä, fiksu ja tragikoomisen hauska. Andersson on mahtava kynäilijä ja kirjan suomentanut Sanna Manninen on tehnyt erinomaista työtä. Lauseet tykittävät menemään yksi toisensa jälkeen, kieli on kirkasta ja kuulasta ja ironian sävy selkeä muttei alleviivattu.

Ja tarina kulkee kuin rasvattu. Se alkaa Esteristä ja se päättyy Esteriin, ja väliin mahtuu noin vuosi elämää, rakkautta ja pettymystä – tunneskaala laidasta laitaan. Yletön ja uskottava, selkeästi rajattu muttei liian riisuttu.

Omavaltaista menettelyä kertoo luultavasti vähän meistä kaikista. Sen henkilöistä tärkeimmät ovat tietenkin Ester ja Hugo, muiden on tyydyttävä sivuosaan. Esimerkiksi Esterin entinen puoliso Per vain vilahtaa kuvassa ja ainoastaan peilatakseen Esterin käytöstä. Hugoa hännystelevä avustajajoukko on sekin varsin kasvoton, muttei merkityksetön, päinvastoin. Esterin taustalla kaikuu myös ystävätärkuoron ääni, joka auttaa Hugon toiminnan analysoinnissa, ja on toisinaan merkityksellisesti hiljaa.

Sain eilen ilon olla kuuntelemassa Lena Anderssonia kustantamon järjestämässä vapaamuotoisessa tilaisuudessa. Andersson kertoi halunneensa kirjoittaa tämän kirjan jo kauan ja myönsi vinosti hymyillen käyttäneensä "jonkin verran" omia kokemuksiaan sitä kirjoittaessaan. Hän korosti, että oletettavasti meissä jokaisessa on sekä Hugoa että Esteriä, harva lienee vain toista. Tähän on helppo yhtyä: moni tunnistanee itsessään sekä järjettömästi rakastuneen ihmisen että tavalla tai toisella toisen ihmisen voimakkaista tunteista hämmentyneen ja kiusaantuneen olon. Samaan tapaan lienemme kaikki olleet joskus niin hännystelijöitä kuin ystävä(tär)kuorolaisiakin.

Keskustelu soljui eilen vilkkaana kirjan ja sen tematiikan ympärillä. Pohdiskelimme, kuka samaistuu eniten kehenkin, mitä samaa olemme itse päätyneet joskus tekemään kuin kirjan henkilöt ja toisaalta osaammeko tulkita oikein sen enempää kuvitteellisia kuin oikean elämän ihmisiä. Lena Andersson oli erittäin miellyttävä esiintyjä ja kirjasta havaitsemani ironiantaju ja huumori pilkahtelivat myös keskustelussa. Kirjailija kertoi, että Esterin tarinalle on tulossa jatkoa, mikä herätti yleisössä lähestulkoon aplodit. Tätä haluaa totisesti lukea lisää!

Minulla ei ollut kummempia ennakko-oletuksia kirjaan tarttuessani, ja tällä kertaa palkinto tietämättömyydestä oli mahtava: hyvä, suorastaan erinomainen lukukokemus. Omavaltaista menettelyä on kirja, jossa on paljon tarttumapintaa, vaikkei itse parhaillaan tunnemyrskyissä kieriskelisikään. Se on samaistuttava, koska se on aito, pelkistetty ja taitavasti kirjoitettu.

Laatukirjallisuutta suoraan todellisuudesta. Voiko sellaisesta olla pitämättä? Ei voi!

____

Omavaltaisesta menettelystä ovat kirjoittaneet myös Marissa Mehr ja Helmi K.

13. huhtikuuta 2014

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti



Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Suomentaja: Veera Kaski
Kansi: ?
Tammi 2013
291 s.
Das Lächeln der Frauen (2010)

Kirjastosta.


Kolmekymppinen Aurélie omistaa isältään perimänsä pienen ravintolan Pariisissa. Henkilökunta on tiivis porukka, työ antoisaa, elämä uomissaan. Kunnes taiteilijapoikaystävä Claude ottaa ja jättää Aurélien sen kummemmin selittelemättä: hän on löytänyt elämänsä naisen. Joka ei nyt valitettavasti ole Aurélie.

Edes paras ystävä Bernadette ei tunnu löytävän oikeita sanoja Aurélien lohduttamiseen. Sattumalta löytyy kuitenkin pieni kirjakauppa ja kirjakaupasta kirja, joka saa lukemista välttelevän Aurélien kiedottua pauloihinsa: kirjahan kertoo juuri hänestä!

Kirjailija on salaperäinen brittimies Robert Miller, josta ei tunnu löytyvän juuri mitään tietoja edes kaikentietävästä internetistä. Aurélie ottaa toimeliaasti yhteyttä miehen ranskalaiseen kustantamoon, jossa työskentelee kiireinen kustannustoimittaja André. André tuntuu tuntevan Robert Millerin paremmin kuin kukaan muu, mutta pysyttelee ärsyttävästi Aurélien tiellä arvoituksen ratkaisussa ja tuntuu muutenkin tulevan vastaan lähes joka toisessa kadunkulmassa...

Ranskalaisen Nicolas Barreaun Rakkausromaanin resepti saa kunnian aloittaa pariisilaisen kevääni. Enpä olekaan aikoihin lukenut näin helppoa ja vaivatonta teosta, joka onnistuu samaan aikaan viihdyttämään ja ilahduttamaan. Rakkausromaanin resepti on suloista rakkaushömppää parhaimmillaan ja sen henkilögalleria on juuri sopivan tavanomainen ja kuitenkin mukava (hieman ressukka mutta sympaattisen samaistuttava päähenkilö, tämän rohkea ja suorasanainen bestis, hyväätarkoittava mutta asiansa valkoisilla valheilla sotkeva sankari, äksy pomo, eksoottisia ulkomaalaisia...).

Mikään maailmoja muuttava tai erityisen mieleenpainuva kirja tämä ei kyllä ole. Tarinan kulku on itsestäänselvä, mutta toisaalta turvallinen. Juuri näinhän tämän on hyvä mennä. Tylsäksi kirjaa ei voi sanoa, vaan se on juuri sopivan mittainen, tiivis ja asiansa ajava paketti. Ei liikaa sivujuonteita tai -henkilöitä, vaan keskitytään itse asiaan, kerrotaan se ja päätetään kirja onnellisesti. Tehokasta. Suorastaan – saksalaista?

Oli viihdyttävää upota Pariisin maisemiin. Rakkausromaanin resepti tuntuu ehdalta, joskin kiillotetulta Pariisilta sivukujineen, Seinen rantoineen ja punavalkoruudullisine pöytäliinoineen, vaikka kieltämättä nimidroppailussa ja kuvailussa on hieman laskelmoinnin makua. Uskallan väittää, ettei kirjaa ole kirjoitettu pariisilaiselle yleisölle, vaan pikemminkin niille, jotka näkevät tuon rakkauden kaupungin seepianväristen lasien läpi. Eikä se varsinaisesti haittaa – hyvin kelpasi.

Kirja kuvaa muutamiakin eri ammatteja. Aurélie on käytännössä itseoppinut (no, hyvä on, isänsä jalanjäljissä kulkeva) ravintolanomistaja, joka painaa pitkää päivää ihastuttavan solidaarisen henkilökuntansa tukemana. Ravintola tuntuu olevan ilta illan jälkeen täyteen varattu, mutta sen kummempaa stressiä Aurélie ei työstään saa – hänen huolensa liittyvät ainoastaan rakkauselämään. Mitä ilmeisimmin talousasiat ovat myös kunnossa ja yrittäjän elämä sujuu moitteettomasti. André taas on kustannustoimittaja, joka niin ikään paiskoo töitä kellon ympäri hieman hupsun kustantamohenkilökunnan kanssa. Hänellä on asiaankuuluvan pihalla oleva esimies, joka tuntuu ajattelevan vain rahaa ja ulkonaista menestystä, ei niinkään bisneksen kannalta järkeviä siirtoja. Kai sitä voi yritystä niinkin johtaa, mistä minä tiedän.

Yhtä kaikki, Rakkausromaanin resepti toimi mainiona flunssalukemisena ja pariisilaisen kevään alkulämmittelijänä. Suloinen, harmiton, sujuva, hyvää mieltä levittävä. Siinähän se, viihdekirja parhaimmillaan.

____

Rakkausromaanin reseptiä ovat kokeilleet myös Annami (jonka tekstistä saa hauskaa lisätietoa kirjailijasta), Mai Laakso, MarikaOksa ja Marissa Mehr (joka myös kiinnitti huomionsa kirjan alleviivattuun Pariisi-kuvaukseen).

Osallistun kirjalla haasteisiin Vive la France! ja Mikä minusta tulee isona?.

12. huhtikuuta 2014

Nuupahdus



Tässä sitä nyt ollaan: kaksi viikkoa paskamaista flunssaa takana ja nyt vasta alkaa vähitellen helpottaa. Kun minua joskus varoiteltiin siitä, että ensimmäiset talvet opettajan työssä voivat olla aikamoista tautipeliä, naurahdin. En sairastele usein, joten mikäpä minut kaataisi?

Näköjään flunssa, kolme kertaa talvessa.

Tämä viimeisin on kyllä ollut inhottavin, sillä se muka parani jo kerran, ja minä hyväuskoisena lähdin jo töihin. Ei olisi kannattanut. Kostautui.

Nyt alkaa tuntua siltä, että tästä keuhkoparantolasta pitää päästä pikkuhiljaa pihalle. Seinät ovat kaatuneet päälle jo monta päivää, mutta en ole lääkärireissua lukuunottamatta uskaltanut lähteä koettamaan onneani. Tänään yritän. Hurjaa.

Naurettavinta on se, että poden huonoa omaatuntoa siitä, etten ole töissä. Vaikka eihän sinne voi sairaana mennä! Tässä on pieni skarppauksen paikka. Eikä niin pienikään.

Toisaalta näinhän se aika kuluu. Nyt on laskujeni mukaan seitsemän viikkoa kesälomaan, joista neljä on vajaita työviikkoja. Us-ko-ma-ton-ta. Kun tuonne harmaaseen säähän katsoo, ei voi millään käsittää, että kesä on jo melkein nurkan takana. Aivot eivät myöskään ole sopeutuneet vielä ajatukseen ollenkaan. Ehkä sitten pääsiäisen jälkeen? Tai vapun? (Viime vuonna olin muuten pääsiäisenä sairaana. Hohhoi.)

Se ilo flunssasta on, että olen ehtinyt lukea. Vain pari päivää on ollut sellainen olo, ettei mikään aivotoiminta onnistu. Muun ajan olen käännellyt ahkerasti sivuja ja sukeltanut hyvin erilaisiin maailmoihin. Tai ehken sittenkään niin erilaisiin: muutama ranskalainen, jokunen rakkaustarina, vähän sotaa. Melkoinen jono kirjoja siis on jo odottamassa vuoroaan.

Mutta kyllä sapettaa olla jotenkin puolinainen ja koko ajan väsynyt ja ärtyisä. Menee se vähäinenkin energia johonkin ihan muuhun kuin paranemiseen.

Painun takaisin peiton alle mököttämään. Pysykää terveinä!

11. huhtikuuta 2014

Vercors: Meren hiljaisuus



Vercors: Meren hiljaisuus
Suomentaja: Annikki Suni
Kansi: ?
Kirjayhtymä 1985
154 s.
La silence de la mer (1951)

Kirjastosta.


Meren hiljaisuus on seitsemän novellin kokoelma, jonka niminovelli julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1942 Ranskan ollessa Saksan joukkojen miehittämä. Pseudonyymi Vercorsin takana on Ranskan vastarintaliikkeeseen kuulunut kirjailija Jean Bruller.

Kokoelman novellit käsittelevät kukin tavallaan sota-aikaa ja ennen kaikkea miehityksen aiheuttamaa tuskaa ja henkistä vastarintaa. Sota pysyttelee pitkälti eräänlaisena taustaelementtinä, joka kuitenkin vaikuttaa merkittävästi jokaiseen hetkeen.

Erityisen vahvana ristiriidat ja vaikeat tunteet välittyvät niminovellissa Meren hiljaisuus, jossa pienen ranskalaiskylän asukkaat joutuvat alistumaan ja sopeutumaan saksalaisten joukkojen saapumiseen ja oleskeluun omilla maillaan ja omissa kodeissaan. Novellissa keskitytään erityisesti yhteen taloon, jossa kertoja – jo vanha mies – asuu veljentyttärensä kanssa. Taloon muuttaa saksalainen upseeri, siviiliammatiltaan muusikko ja aatteiltaan sodanvastainen idealisti, johon asukkaiden on hankalaa suhtautua. Mihin vihollisuus päättyy, mistä alkaa ihmisyys? Mitkä tunteet ovat sallittuja, mitkä eivät? Saksalaisen ja talon asukkaiden välille muodostuu erikoinen tasapaino, omanlaisensa harmonia, jonka molemmat osapuolet tietävät olevan höyhenenkosketuksella kaadettavissa. Novellin tunnelma toi mieleeni vaikuttavan lukukokemuksen viime joulukuulta, jolloin luin Auschwitzissa murhatun Irène Némirovskyn upean Ranskalaisen sarjan.

Kokoelman päättävä Kirjapaino Verdun kertoo pariisilaisesta kirjapainosta, jossa ensimmäisen maailmansodan veteraanit – kirjapainon omistaja Vendresse ja tämän juutalainen työntekijä Dacosta – pyrkivät etenemään sodan varjossa päivän kerrallaan. Kun ympäristön asenteet juutalaisia kohtaan kiristyvät, joutuu Vendresse punnitsemaan omat käsityksensä, sotakokemuksensa, solidaarisuutensa ja ihanteensa tarkkaan – ja jää silti vaille tyydyttäviä vastauksia.

Meren hiljaisuus on nopealukuinen mutta ajatuksia herättävä kirja. Sota-aikaa kokemattomana ymmärrän sen vaikutukset ja merkitykset tietenkin vain välikäsien kautta. Tällaiset kirjat tuovat sodan ja sen aiheuttaman kaaoksen ja tunnetilojen valtavat vaihtelut ymmärrettäväksi, vaikka aikaa on kulunut vuosikymmeniä. Novellien autenttisuus vaikuttaa syvästi: ne on kirjoitettu sodan aikana, vailla mahdollisuutta jälkiviisauteen tai tulevaisuuden, edes huomisen, ennustamiseen.

Ranskan miehitysaika on tähän saakka ollut minulle suhteellisen vieras (sota)historiallinen ajanjakso. Mitä enemmän sitä käsittelevää, etenkin aikalaiskirjallisuutta luen, sitä paremmin luulen voivani ymmärtää, edes etäisesti, millaisia tuntemuksia ylpeän ja vahvan kansan antautuminen ja valloittaminen voi herättää.

____

Tällä kirjalla ansaitsen kolmannen raidan Ranskan lippuun Vive la France! -haasteessa. Lisäksi se pääsee osaksi Ihminen sodassa -haastetta.

9. huhtikuuta 2014

Ali Smith: Oli kerran kello nolla



Ali Smith: Oli kerran kello nolla
Suomentaja: Kristiina Drews
Kansi: Safa Hovinen
Otava 2013
279 s.
There but for the (2011)

Kirjastosta.


Täytyy tarkistaa faktat. Kun lukee faktoja internetistä ja joskus kirjoistakin, ongelma on siinä, että joskus faktat eivät olekaan totta. (s. 228)


Ali Smithin Oli kerran kello nolla kertoo tästä ajasta ja siinä elävistä ihmisistä. Kaikki alkaa miehestä, eräästä Milesista, joka yhtenä varoittamattomana iltana lukitsee itsensä tutuntuttujen yläkerran vierashuoneeseen juuri ennen kuin jälkiruoka tarjoillaan. Ja sinne hän myös jää, moneksi kuukaudeksi. Talon omistajat eivät halua hajottaa aitoa 1700-luvun ovea, joten pakkokeinoja ei oikein ole. Sen sijaan Milesin ympärille kehittyy lähestulkoon kultti, kun ikkunan alle kokoontuu jos jonkinlaista väkeä varmana siitä, että Miles (tai Milo, kuten häntä kutsutaan) on tehnyt tekonsa ties millaisten maailmanparannussyiden tai kannanottojen vuoksi.

Kirja on jaettu neljään osaan, joissa Milesin elämään jollain tapaa kytkeytyvien henkilöiden kautta kerrotaan ajasta ennen linnoittautumista. Kaikki alkaa Annasta, joka on tavannut Milesin nuorena kirjoituskilpailuvoittajien Euroopan kiertueella. Annan silmin nähdään nuori Miles ja aistitaan nuoruuden tunteita. Sen jälkeen vuoroon pääsee Mark, jo ikääntynyt mies, juuri se, joka toi sattumalta tapaamansa Milesin seuralaisenaan noille kohtalokkaille päivällisille. Markin osuudessa vaikuttavinta on juuri päivällisten kuvaus, sillä pöydän ääressä istuvien ihmisten ajatukset ja puheet kuvataan jännitteisesti ja vakuuttavasti. Voin nähdä mielessäni juuri tuollaisen pöydän, jonka ääreen ylemmän keskiluokan itsestään liikoja luulevat pellet kokoontuvat arvostelemaan muita.

Markin jälkeen siirrytään sairaalasänkyyn, jossa puhumattomaksi heittäytynyt vanhus May pohtii elämäänsä, kaikkea mennyttä ja tapahtunutta. May on kokenut pitkän ikänsä aikana paljon surua, ja miettii, miten asiat menivät ja miten ne olisivat voineet mennä. Kun hänen sairaalahuoneeseensa ilmestyy tuntematon nuori nainen, menneisyys ja nykyisyys muuttavat selvästi muotoaan.

Viimeisenä tarinaa kertoo ja ympyrää sulkee Brooke, linnoitetun talon naapurintyttö. Brooke on pikkuvanha ja varhaiskypsä, ja hän pohtii paljon historiaa, aikaa, kieltä, oikeaa ja väärää. Brookella on tapana kirjoittaa itselleen ylös faktoja maailmasta samalla kun hän käy läpi kokemuksiaan. Tällä nokkelikolla ei ole aina aivan helppoa, sillä vaikka Brooken vanhemmat tytärtään ymmärtävätkin, esimerkiksi koulussa tulee helposti ongelmia, jos on liian älykäs. Brooken kautta tarina kiertyy kehänsä päätepisteeseen.

Oli kerran kello nolla leikittelee kielellä, lukijan huomiokyvyllä, ajalla ja tarinankerronnalla. Sen tapahtumapiiri on yhtäältä pieni, muttei missään määrin mitätön. Kirja paljastaa paljon nykyajasta, ihmisten itsekeskeisyydestä, repaleisista identiteeteistä ja yhteisöllisyydestä, jota ei paikoin enää ole.

Toivottomaksi se ei kuitenkaan jää, siitä pitää huolen etenkin Brooke – lapsikertoja, joka saa kunnian olla ehkä ensimmäinen ja ainoa sellainen, josta olen pitänyt. Tyttö on verbaalinen lahjakkuus, viaton ja syvällinen, ja hänen osuutensa kerrotaan jollain tapaa hyvin aidosti ja uskottavasti: lapsen ajatukset karkailevat sinne tänne, yhteyksiä löytyy sieltäkin, mistä aikuiset eivät niitä huomaa ja kaiken viisastelun ja opitun takana on vielä paljon viattomuutta, avoimuutta maailmalle.

Tämän kirjan kieli on leikittelevää, ja suomennos on mielestäni mainio. Sanaleikit ja -väännökset, sivuhuomautukset ja -juonteet toimivat myös suomeksi. Oli kerran kello nolla vie lukijansa jossain määrin pelottavaan nykyhetkeen maailmassa, jossa on paljon kontrollia ja vallankäyttöä. Sen vastapainona on kuitenkin tarinoiden vapaus, mielikuvituksen rajattomat mahdollisuudet ja historia, joka on, ja jota ei kukaan pääse sörkkimään.

Hieno, haastava kirja, joka antaa paljon.


Fakta on, että joka ainoalla puulla joka on joskus kasvanut tai kasvaa on oma historiansa niin kuin silläkin puulla. On tärkeää tuntea olioiden tarinat ja historiat, vaikka niistä ei tietäisi mitään muuta kuin että ei tiedä mitään.

Fakta on, että historia on oikeastaan kaikenlaista mistä kukaan ei tiedä mitään. (s. 232)

____

Muualla koettua: Ilselä, Kirjapolkuni, Kirjojen keskellä, Mari A:n kirjablogi, Kirjavinkit.

6. huhtikuuta 2014

Ana Menéndez: Kerran Kuubassa



Ana Menéndez: Kerran Kuubassa
Suomentaja: Hanna Tarkka
Kansi: Jussi Kaakinen
Otava 2007
207 s.
In Cuba I Was a German Shepherd (2001)

Kirjastosta.


Ana Menéndezin Kerran Kuubassa on kaunis ja kipeä novellikokoelma, jonka kantavana teemana on muutoksen sietäminen välttämättömänä osana elämää. Menéndez porautuu kuubalaissiirtolaisten mieleen, kuvaa lähtöä, jäämistä ja paluuta, muuttuvia perhe- ja valtasuhteita, selän kääntämistä menneelle ja toisaalta sylin avaamista omille juurilleen ja taustalleen.

Novellien ympäristöt vaihtelevat Kuubasta Yhdysvaltoihin, maaseudulta kaupunkiin. Ne kertovat nuorista ja vanhoista, anteeksi antaneista ja edelleen katkerista. On solmuun menneitä perhesuhteita, kulttuurirajat ylittäviä avioliittoja, perinteitä ja uudistamista. Muistot, nostalgia ja samalla unohdus nousevat keskeiseen rooliin.

Pidin erityisen paljon kokoelman avaustarinasta ja alkuperäisestä niminovellista Kuubassa olin susikoira. Se kertoo Miamiin muuttaneista kuubalaissiirtolaisista, nyt jo vanhoista miehistä, jotka kuluttavat päivänsä puistossa dominoa pelaten ja vitsejä toisilleen kertoen. Vitsailun takana on kumminkin kipeitä muistoja vanhasta kotimaasta – ja omasta nuoruudesta, joka on jo väistämättä hyvin kaukana. Novellissa pitkän iän tuoma viisaus kietoutuu katkeruuteen siitä, että elämä on jo ehtoopuolella, ruumis vanhuksen ja voimat kaikonneet. Tunnelma on melankolinen, muttei surkea tai toivoton.

Kerran Kuubassa on kiehtova kokonaisuus. Novellit ovat taitavia, kieli soljuvaa ja aihepiirit kiinnostavia. Toisaalta pieni ripaus maagista realismia osassa novelleista tuo lisäväriä – ja samalla etäännyttää. Arvoituksellisuus on paikoin hieman teennäistä, eivätkä kaikki käytetyt elementit aukea.

Kuuban ja Yhdysvaltojen hankalat suhteet näkyvät tämän kokoelman novellien kautta ennen kaikkia yksilöiden, perheiden ja sukujen tasolla, ja tuntuvat siksi ymmärrettävämmiltä. Lähteminen ei ole kaikille itsestäänselvää, saati maahan pääseminen. Nuoruuden aatteet saattavat menettää hohtonsa nopeammin kuin voi arvatakaan – ja toisaalta aina on niitä, jotka eivät koskaan hylkää edes jo uponnutta laivaa.

Siirtolaisuus Yhdysvaltoihin on teema, joka jaksaa sykäyttää, olipa kuvattu ajanjakso sitten 1800-lukua tai nykyaikaa, maahantulija mistä päin maailmaa tahansa ja lähdön syy mikä vain. Ana Menéndez on Kuubasta Yhdysvaltoihin 1960-luvulla muuttaneiden siirtolaisten tytär ja itse siis syntyperäinen Yhdysvaltojen kansalainen. Tausta näkyy ja tuntuu. Kerran Kuubassa onnistuu kuvaamaan ristiriitoja, jotka nousevat siirtolaisuuden aiheuttamasta eräänlaisesta kodittomuudesta. Elämästä, jossa koti on paljon enemmän kuin paikka, jossa asutaan nyt.

____

Etenen tällä kirjalla Maailmanvalloituksessani Kuubaan.

5. huhtikuuta 2014

Luis Sepúlveda: Maailman lopun maailma



Luis Sepúlveda: Maailman lopun maailma
Suomentaja: Matti Brotherus
Kansi: Flip Nicklin / Sanna Eiro
WSOY 1997
154 s.
Mundo del fin del mundo (1989)

Divariostos.


Nuori poika, vasta kuudentoista, päätyy kesäksi valaanpyyntialukselle Etelä-Amerikan vesille. Hän on Moby Dickinsä lukenut ja tietää, että laivalla, merillä, on hänen tulevaisuutensa. Merimatka Santiagosta etelään on raskas ja työntäyteinen, mutta hieno kokemus. Poika kuitenkin ymmärtää, ettei valaanpyynti ole sittenkään hänelle kuuluva tie.

Monta vuotta, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin, nyt jo varttunut mies palaa Chileen oltuaan sieltä kauan poissa. Hän on tehnyt pitkään työtä luonnonsuojelun parissa ja on saanut vihjeen japanilaisen tehdaslaivan epäilyttävistä toimista Chilen vesillä. Mies päätyy jälleen merille, sittenkin, vaikka aikoinaan muuta luuli. Mutta nyt valaiden pelastajana.

Maailman lopun maailma on pieni kirja suuresta aiheesta. Sen tarina on varsin yksioikoinen ja kieli nopealukuista. Mutta minkä maailman se lukijalle avaakaan! Eteläisen Amerikan mantereen suolainen tuuli, julmat vedet ja karu luonto hivuttautuvat tajuntaan huomaamatta, kunnes yksinkertaisesti vievät mukanaan, valtaavat ajatukset ja näkyvät edessä elävänä.

Kirja ei jää pelkäksi nostalgiaksi tai haaveiluksi, vaikka tarinan ytimenä on nuoruuden haaveen toteutuminen ja vaikutus loppuelämän valintoihin. Se on tiukasti kiinni kuvaamassaan nykyhetkessä, maailmassa, jossa on korjattavaa, muutettavaa ja pelastettavaa. Valaanpyynti, ryöstökalastus, kansainvälisten säädösten ja sopimusten kiertäminen ja luonnon monimuotoisuuteen kajoaminen nousevat teemoina esiin kirjan sivuilla. Vaikka aihepiiri on ristiriitainen ja tunteita herättävä, Maailman lopun maailma ei ole pamfletti tai saarna.

Luonto on tarinassa vahvasti läsnä. Se on monipuolinen, moni-ilmeinen, useilla aisteilla koettava kokonaisuus, samaan aikaan raaka, äärettömän jylhä ja kaunis. Sepúlveda osaa yksinkertaisin keinoin rakentaa lukijan eteen panoraaman, joka näyttää mykistävän maailman maailman laidalla ja saa ymmärtämään, miten anteeksiantamaton rikos on tuhota mitään osaa siitä.

____

Osallistun kirjalla ¡Hola! español -haasteeseen.

4. huhtikuuta 2014

Pariisilainen kevät


Mukavaa perjantaita et bonsoir!

Kävi sillä tavoin, että ostimme eilen ystäväni kanssa piiiiitkään asiaa suunniteltuamme lentoliput Pariisiin. Lähdemme sinne kesäkuun ensimmäisellä viikolla juhlistamaan opettajattarien kesäloman alkua. Olen käynyt Pariisissa kahdesti, vuosina 2001 ja 2005. Onkin jo aika päivittää baskeri!

Innostuin kahden kuukauden päässä häämöttävästä matkasta sen verran, että päätin haastaa itseni virittäytymään pariisilaistunnelmiin jo reilusti ajoissa – kuinkapa muuten kuin lukemalla. Joten tästä päivästä käynnistyy Suketuksen pariisilainen kevät.

Tämähän tarkoittaa sitä, että aion ennen Pariisiin lähtöä lukea mahdollisimman paljon tuohon suloiseen kaupunkiin sijoittuvaa kirjallisuutta. Tämän päivän kirjastoreissulla matkaan tarttui jo kuvan pino. En suunnitellut teemaa etukäteen, ja lähinnä haalin mukaan muutaman helposti tyrkyllä olevan "Pariisi"-hakusanalla löytyneen teoksen.



Pinossa on siis seuraavaa:

Anita Brookner: Päivät Pariisissa
Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti
Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa
Hélène Grémillon: Uskottuni
Natasa Dragnic: Kanssasi aina
Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee


Nyt pyytäisinkin palvelusta blogini lukijoilta: ehdottakaa lisää Pariisi-teemaista luettavaa! Lähinnä kaunokirjallisuutta, mutta miksei muutakin. Aikakaudella tai kirjailijan kotimaalla ei ole väliä, kunhan kirjan tarina sijoittuu pääasiassa Pariisiin. Saa olla syvällistä tai höyhenenkevyttä, vain paikka ratkaisee. Lisäksi voi kommentoida pinoon jo päätyneitä kirjoja. Lukemisen arvoista vai saman tien palautettavaa?

Enkä tietenkään pane pahakseni, jos joku haluaa liittyä seuraani Pariisin kevääseen!

Chouette!

2. huhtikuuta 2014

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja



David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
Suomentaja: Juhani Lindholm
Kansi: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2014
314 s.
Brief Interviews with Hideous Men (2007)

Arvostelukappale.


David Foster Wallacen nimeen törmäsin ensimmäistä kertaa Jonathan Franzenin esseekokoelmassa Yksin ja kaukana. Wallace on Suomessa suhteellisen tuntematon, mutta kotimaassaan Yhdysvalloissa varsin tunnettu ja arvostettu kirjailija. Suomennettuja teoksia on kaksi: vuonna 2012 suomennettu esseeteos Hauskaa, mutta ei koskaan enää sekä tämä tuore lyhytproosakokoelma Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja. Wallace teki itsemurhan vuonna 2008. Hän oli Jonathan Franzenin läheinen ystävä.

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on monin tavoin haastava mutta yhtä lailla palkitseva lukukokemus. Wallace venyttää taiturimaisesti proosan rajoja, hyppelehtii lajityypistä toiseen, rakentaa jännitteitä ja kokonaisuuksia ja panee lukijan koville. Kieli on taidokasta (ja suomennos, toki!), se härnää ja leikittelee, mutta on paikoin hyvin suoraviivaista ja konstailematonta.

Aihepiirit liikkuvat miehissä, naisissa, ihmissuhteissa, seksuaalisuudessa, perheissä, epäonnen hetkissä, noloissa ja ahdistavissa tilanteissa sekä mielen syövereissä. Ote on kriittinen, katse kaikennäkevä – ja kaikkeen puuttuva. Wallacen henkilöt eivät ole miellyttäviä, he ovat rikkinäisiä, epätäydellisiä, omaa etuaan tavoittelevia, itsekkäitä, onnettomia ja sairaita.

Nimisarja Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja on nimensä mukainen. Siinä erilaiset tyypit, tässä tapauksessa miehet, kertovat suhteistaan naisiin, eikä lukeminen ole aina yhtään miellyttävää. Wallace rakentaa jännitteen taitavasti, saa lukijan uskomaan omiin ennakkoluuloihinsa ja sitten kääntääkin kaiken ympäri niin, että varomaton olettaja katsookin yllättäen itseään peiliin hämmentyneenä ja hämättynä. Wallace kuvaa vastaansanomattoman taitavasti erilaisia tunnetiloja, ja vaikka dialogeista on jätetty haastattelijan osuudet pois, keskustelumuoto toimii vahvasti ja äänensävyt kuulee päässään.

Vaikutuin nimisarjan ohella erityisesti kahdesta tarinasta. Aikuisten maailma on kuvaus epävarmuudesta, avioliitosta, oletuksista ja virheistä. Epävarman nuoren aviovaimon mielenliikkeet tulevat liki, saavat säälimään ja hieman inhoamaankin ihmistä, joka ei ota asioita omiin käsiinsä. Toinen hyvin vahva kertomus on nimeltään Arvostetun nuoren näytelmäkirjailijan isä pitää sinua kädestä ja pyytää kuolinvuoteellaan palvelusta. Se käsittelee vanhemmuuden kiellettyjä tunteita ja koko iän kestänyttä anteeksiantamatonta katkeruutta.

David Foster Wallace ei todellakaan pyri miellyttämään lukijaa. Näitä tekstejä pitää haluta lukea, sillä muuten ne vain iskevät kasvoille ja tempoilevat vastaan, tuntuvat epämiellyttäviltä ja vaikeasti lähestyttäviltä.

Kokoelman kantava teema lienee varjopuolien ja vaiettujen, inhottavien asioiden esiin tuominen. Ne eivät katoa minnekään, vaikka niistä ei puhuisi. Kuten eivät katoa vastenmieliset tyypitkään. Ja kuka lopulta määrittää, mikä on salonkikelpoista ja mikä ei? Ja millä oikeudella?

1. huhtikuuta 2014

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön



Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2014
269 s.

Divariostos.


Niityn metsätila on pitkään kuulunut samalle suvulle. Sodan jälkeen tamperelainen kauppiaantytär Elsi muuttaa sinne vaimoksi Einolle. Kaksi tytärtä, Asta ja Arja, ovat syntyneet kaupungissa. Maalla perheeseen syntyy vielä kolmas lapsi, pieni poika Heikki. Elsi ei vain löydä äitiyden ja perheen onnea sisältään, ei vaikka kuinka kaivaa. Hän ei viihdy maalla, ei perheenäidin ja -emännän roolissa, ei lastensa ympäröimänä ja miehensä huolenpidon kohteena. Mustat pilvet kerääntyvät mieleen ja kielen päälle.

2000-luvulla Niityn tilaa ylläpitää ja pyörittää perheen esikoistytär Asta. Hänellä on yksinvaltijan elkeet ja suuri viha muuta sukua kohtaan. Paitsi ainoaa poikaansa Roopea, josta Asta toivoo työnsä jatkajaa. Harmi, että poika on asettunut Helsinkiin, ei ole jaksanut juurikaan opiskella, vaan työskentelee tarjoilijana – ja nyt vielä raahaa mukaansa Niittyyn tuoreen tyttöystävän, Teresan.

Arjan tyttäret, Roopen serkut Riikka ja Hanna elävät hekin kaupunkielämää pääkaupunkiseudulla. Riikka on runoilija, Hanna koululaisen äiti ja nousujohteisella uralla. Naisilla on patoumia sekä toisiaan, äitiään että lapsuuttaan kohtaan. On paljon sanomatonta, asioita, joista ei voida puhua. On niitä, jotka on itse aiheutettu ja niitä, joiden tausta on kauempana. Tyytymättömyys, tunnekylmyys ja kolhut kulkevat tässä suvussa äidiltä tyttärelle.


Olin alkuvuodesta WSOY:n Lukeva sydän voi hyvin -kirjaillassa, jossa Laura Lähteenmäki kertoi hieman kirjastaan. Haastattelussa nostettiin esiin, kuinka viiltävästi Ikkunat yöhön kuvaa synnytyksenjälkeistä masennusta, ilmiötä, jolle ei aina ole ollut edes nimeä tai jota ei ehkä ole edes tunnettu. Aihepiiri kiinnostaa minua kovasti, joskaan en voi aivan yhtyä olettamukseen, etteikö sitä olisi tunnettu jo ennen modernia maailmaa ja "nykyaikaa". Asioille vain on tapana antaa eri aikoina eri nimiä, ja se, ettei jollain ole nimeä, ei totisesti tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa.

Ikkunat yöhön on monella tapaa vaikuttava ja vakuuttava kirja. Nostan siitä esiin muutamia erityisen keskeisinä pitämiäni asioita.


Sopeutumattomuus

Kaukaisimman tarinalinjan päähenkilö Elsi ei millään meinaa sopeutua elämän hänelle tarjoamiin raameihin. Hän on nuorena naisena tulevaisuuteen ilolla katsova optimisti, kauppiasperheen tytär ja varsin välkky. Sattumat ja "ajan olot" ajavat hänet kuitenkin nuoreksi perheenäidiksi, mikä osoittautuu suureksi virheeksi.

Samaan tapaan Elsin tytär Asta tempoilee rooleja ja kehyksiä vastaan. Hän on varsin maskuliininen, omista asioistaan huolen pitävä, kiintymystä välttelevä nainen, joka ei kaipaa ketään tai mitään, paitsi poikaansa silloin tällöin. Roope taas ei sopeudu äitinsä odotuksiin, mutta ei toisaalta piittaa siitä: ilmeisesti suvun miehet eivät ole saman "kirouksen" alaisia kuin naiset. Toisaalta Hannan poika Niklas on haastava lapsi, joka ei tunnu sopeutuvan koululaisen elämään kuten äiti toivoisi.

Kaikkien henkilöiden ongelmaksi nousee kyvyttömyys pyytää apua. Ei tartte auttaa voisi olla tämän suvun tunnuslause.


Vanhat kaunat

Jokaisella suvulla ja perheellä lienee omanlaisensa salaisuudet ja puhumattomat asiat. Niityn tilalla ne vain tuntuvat saavan vahvistusta, mitä kauemmin aikaa vääryyksistä tai sellaisiksi koetuista kuluu. Etenkin kaksi myöhäisempää sukupolvea patoavat sisäänsä niin paljon mustuutta, ettei lukija voi lopulta kuin kohauttaa hartioitaan ja todeta olevansa onnekas, kun ei ole samassa asemassa.

Etenkin Astan kautta kuvataan pahaa oloa, katkeruutta ja vihaa, jonka muiden tekemiset ja tekemättä jättämiset, ylipäänsä olemassaolo aiheuttavat, mutta myös Riikassa on samaa kaunaa. Hän tosin kääntää vihan sisäänpäin, korkeintaan kirjoittaa runon, jonka tuhoaa yhdellä hiiren klikkauksella, kun taas Asta panee tukkeihin vauhtia, tekee jälleen motillisen halkoja ja tuijottaa pihapiirin kutsumattomia vieraita verhojen raosta. Toisaalta hiljaisuuskin voi käydä vaaralliseksi, eikä se, ettei mitään sanota, totisesti kerro, että se olisi unohdettu tai annettu anteeksi.


Muut ihmiset uhkana

Ikkunat yöhön kuvaa ihmisiä, joilla on vaikeuksia löytää omaa paikkaansa yhteisössä. Joko he yksiselitteisesti karttavat muita, tuntevat olevansa väärässä seurassa, itseään paremmassa tai huonommassa tai eivät osaa ottaa vastaan kiintymystä ja hellyyttä, välittämistä ja hyviä tarkoituksia. Väärinymmärrykset seuraavat toisiaan ja moni kirjan henkilöistä koteloituu syvälle omiin, pääosin kuviteltuihin oletuksiinsa siitä, kuinka muut heihin suhtautuvat – ja kuinka he suhtautuvat muihin.

Paikoin kirjan kuvaus satuttaa. Etenkin nuori äiti Elsi on masennuksensa kanssa yksin – muttei kuitenkaan ole, sillä hänellä on ymmärtäväinen ja hyvä aviomies, parhaansa tekevä anoppi ja välittävä sisko. Eikä kukaan heistä voi silti auttaa tai pelastaa Elsiä tämän hivuttautuen etenevältä yksinäisyydeltä ja olemisen mahdottomuudelta.


Ikkunat yöhön on lukemisen arvoinen kirja. Se värisyttää ja surettaa, ahdistaakin. Mutta se on taitavaa, korkealuokkaista kotimaista kirjallisuutta, jota ei parane ohittaa olankohautuksella. Tässä kirjassa on paljon luettavaa, suoraan tekstissä ja sen takana.

____

Kirjasta on kirjoitettu myös Kirjainten virrassa, Lukuisassa, Sinisen linnan kirjastossa, Järjellä ja tunteella -blogissa, Kirjavassa kammarissa, Ilselässä, Kulttuuri kukoistaa -blogissa, Kirjasähkökäyrässä, Annelin lukuvinkeissä sekä Kiiltomadossa.